POHJANTIKKA (Picoides tridactylus) VÄRRIÖN LUONNONPUISTOSSA

Pohjantikka on käpytikan ohella Värriön luonnonpuiston yleisin tikka. Sen soidinrummutuksen kuulee varmimmin luonnonpuiston kuusivaltaisessa länsiosassa, Värriötuntureiden, Kuivahaaran ja Ylinuortin välisessä maastossa. Pohjantikka viihtyy kuusikkokorpien pirstomissa männiköissä, joissa on runsaasti keloja. Sen voi tavata myös tunturikoivikoissa, jos niissä on riittävästi ruokailuun sopivia lahopuita.

Pohjantikan metsä Pohjantikan metsää Värriötunturin länsipuolella, 23.5.2006.

Esiintyminen Pohjois-Suomessa ja lähinaapureissa. Pohjantikka (Picoides tridactylus, engl. Three-toed woodpecker, ruots. tretÃ¥ig hackspett) pesii ainoana tikkalajina sekä Euraasiassa että Pohjois-Amerikassa. Suomen pohjantikkakanta on Euroopan suurin. Koko maa kuuluu pohjantikan pesimäalueeseen, mutta laji on silti Etelä-Suomessa harvinainen. Pohjantikka on korostetusti pohjoisten vanhojen havumetsien laji.

Pohjantikan esiintymisen pohjoisraja noudattelee Suomessa suurin piirtein männyn rajaa. Finnmarkin alueella Norjassa pohjantikka on pesinyt Wikanin ja Frantzenin (1984) mukaan yleisesti sisämaassa ja vuonojen varsilla. Kuitenkin Gjershaug ym. (1994) tuntevat Finnmarkin läänistä vain 13 havaintoruutua. Lapin luonnonpuistossa Kuolassa pohjantikka on verraten runsas; pesiä oli vuoteen 1991 mennessä löydetty 20.

Havaintohistoria Itä-Lapissa ja lähialueilla. Alueen pohjantikkakannat lienevät pysyneet kutakuinkin vakaina lintutieteen ja -havainnoinnin tunnettuna aikana. Enwald piti 1800-luvun lopulla lajia yleisenä Kemin ja Venäjän Lapin metsissä. Hän tapasi pohjantikan Sallassa 16.€“18.7.1882 ja pohjantikkaparin Nuorttijoella 25.8.1883. Finnilä havaitsi lajin Sodankylässä neljästi vuonna 1913. Sallassa Finnilä tapasi pohjantikan vain kahdesti vuonna 1914, ja hän piti lajia harvinaisena. Merikallion mukaan pohjantikka oli Oulangan alueen yleisin tikka vuonna 1917 (3 pesää ), runsaudeltaan ehkä €œharvalukuinen€ paikoin €œjotensakin yleinen€. Suunnilleen samalla alueella P. Suomalaisella oli yhteensä vain yksi poikuehavainto vuosilta 1935 ja 1937 ja hän piti lajia €œperin harvinaisena€. Lumiala ja H. Suomalainen tapasivat lajin neljästi kesällä 1938, lisäksi heillä oli viisi epävarmaa määritystä. Franzin mukaan pohjantikka esiintyi läpi talven 1941/42 Alakurtissa, joskin käpytikkaa hieman harvalukuisempana.

Nykyesiintyminen Itä-Lapissa. Lintulaskentojen (atlaskartoituksen) perusteella pohjantikka on runsaampi Itä-Lapin keski- ja pohjoisosissa kuin eteläosassa. Vuoden 1971 laskennoissa kesäkuun lopussa ja heinäkuussa tavattiin yhteensä 5 pohjantikkaa kolmella koealalla (yht. 521 ha). Suuntaa-antavaksi tiheysarvioksi tuli tällöin 58 paria/100 km². Vuosien 1985€“1987 linjalaskennoissa pääsaran pohjantikkatiheydeksi saatiin keskimäärin 24 paria/100 km².

Vuosien 1989€“1993 suppeammassa linjalaskenta-aineistossa pohjantikan tiheydeksi saatiin Itä-Lapissa vain 7 paria/100 km². Oulangan alueella saatiin tiheydeksi vastaavasti 60 paria/100 km² ja Urho Kekkosen kansallispuistossa 40 paria/100 km². Jaurijoen myrskytuhoalueella tiheys nousi 120 pariin/100 km². Vuotoksen alueella tiheydeksi saatiin 15 paria/100 km² ja koko alueen parimääräksi 40.

Kanta Värriön luonnonpuistossa. Alueella tavataan pohjantikkaa ympäri vuoden. Vuotuisissa havaintomäärissä ei ole havaittavissa selvää suuntausta. Pohjantikkoja tavattiin eniten vuonna 1971, jolloin laji havaittiin kesäkuussa neljässä paikassa tutkimusaseman ympäristössä. Hein䀓elokuun vaihteessa Värriötunturin maastossa rengastettiin kahdeksan pohjantikkaa, joista aikuisia koiraita neljä. Vuosina 1990, 1991 ja 1993 pohjantikan reviirejä löytyi Värriön luonnonpuistossa ja sen lähiympäristössä 13, 10 ja 14. Vuoden 1990 tiheys vastasi vähimmäistiheyttä 33 paria/100 km².

Vuosien 1985€“1987 tutkimussaroilta lasketut tiheydet olivat 16, 20 ja 35 paria/ 100 km². Vuosien 1984-2006 linjalaskennoissa pohjantikka on sen sijaan havaittu verraten harvoin: 7 kertaa pistelaskennassa ja vain 2 kertaa sarkalaskennassa. Havainnot ovat yksittäisiä, jotka ovat jakaantuneet tasaisesti koko 23 vuoden ajanjaksolle.

Piste- ja sarkalaskentojen perusteella arvioitu Pohjantikan tiheysarvio on 5 paria / 100 km², siis selvästi vähemmän kuin esimerkiksi 1970-luvun havaintojen perusteella olisi voinut odottaa. Koko Värriön luonnonpuiston pohjantikan keskikanta on sen mukaan 7 paria.

Vuoden 1998 lintuatlaksen (Väisänen ym.) mukaan Nuorttijoen – Värriötunturin, itärajan vastaisen alueen pohjantikkakannan tiheys asettuu haarukkaan 3-6 paria / 100 km². Tämän mukaan Värriön luonnonpuiston pohjantikkakanta on välillä 4 – 8 paria, siis samaa tasoa kuin Värriön tutkimusaseman pitkäaikaisten linjalaskentojen arvio.

Pesintä Värriön luonnonpuistossa. Vuosina 1970€“1997 on Värriön tutkimusaseman maastosta löytynyt 49 pesää, ilman sanottavia vuosivaihteluja (keskimäärin 1,75 pesää vuodessa). Pesälöydöt on tehty 28.5.€“8.7. välisenä aikana. Suurin osa pesistä löytyi ääntelyn perusteella (päivämäärän mediaani on 22.6.; n = 46). Mikäli pesäpoikasajan oletetaan olevan puolivälissä pesän löytöhetkellä on muninta alkanut keskimäärin noin 27.€“28.5. Tämän mukaan poikaset jättäisivät pesänsä keskimäärin 4.7. Pesästälähtö saatiin arvioitua kutakuinkin luotettavasti 17 pesältä, jolloin keskiarvo oli 3.7. (mediaani 2.7., vaihteluväli 28.6.€“11.7.). Varhaisin poikaspesä löydettiin ääntelyn perusteella jo 6.6.1991. Pesän, josta poikaset lähtivät viimeistään 28.6.1984, muninta lienee aloitettu viimeistään 22.5.

Pesäpaikkatiedot saatiin 48 pesältä. Pohjantikka suosii pesäpaikakseen kuolleita havupuita. Eniten pesiä on löytynyt männystä (29); näistä vain kolme pesäpuuta oli hyväkuntoisia. Seuraavaksi yleisin pesäpuu oli kuusi (15), jotka olivat kaikki kuolleita. Lehtipuista pesiä on löytynyt haavasta (3) ja koivusta (1). Pesäaukot ovat sijainneet 1€“11 metriä maanpinnan yläpuolella, keskimäärin 5,6 metrin (n = 48) korkeudella. Pesistä (n = 49) 23 oli mäntymetsissä, 13 sekametsissä, 11 kuusikoissa ja 2 lehtimetsissä. Pesät olivat yleensä lähellä metsän reunaa, esimerkiksi suon laidassa. Pesien suuaukoista yhdeksän sijaitsi rungon etelä-länsipuolella ja viisi rungon pohjoispuolella.

Muutto. Pohjantikka on paikkalintu, joka lähtee ajoittain vaeltamaan. Kannan ydinjoukko pysyttelee kuitenkin aloillaan. Talvella laji on yleensä vaikeasti havaittava: Värriön luonnonpuiston talvilintulaskennoissa sitä on tavattu syksyllä 0,04 , talvella 0,09 ja keväällä 0,11 yksilöä/10 km.

Pohjantikka rummuttaa kelossa Pohjantikka soidinrummutuksessa 23.5.2006 Värriön luonnonpuistossa.

Vuonna 2006 Pohjantikka havaittiin Värriön luonnonpuistossa ensimmäisen kerran 18.5. (TH) ja toisen kerran 23.5. (VP). Molemmat havainnot ovat luonnonpuiston länsiosassa.

*****

Lähteet:

Saari, L., Pulliainen, E.& Hietajärvi, T. 1999. Itä-Lapin linnut. Oulun yliopisto. 365 s., ja siinä mainittu vanhempi kirjallisuus.

Väisänen, R.A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998. Muuttuva pesimälinnusto. Otava. 567 s.

*****

Päivitys: Veli Pohjonen 23.5.2006, uusittu 31.8.2006, päivitys 1.9.2006

Leave a Reply

You can use these XHTML tags: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <blockquote cite=""> <code> <em> <strong>